Lost in the supermarket.

Tänään luin vähän väärässä mielentilassa äidiltä tulleen mailin, ja tuli ihan kamala ikävä kotiin. Oli ihan hilkulla, etten alkanut itkeä. Hm, taidan kyllä itkeä aika helposti.

Nyt illalla olin taas puuduttavalla kielikurssilla, mutta kummasti se kuitenkin piristi ja kohotti mielialaa. Vähän huono päivä ollut tänään, mutta nyt on kaikki taas ihan hyvin ja hymyilyttää melkeinpä.

Viikonloppu on ihan pian ja silloin mennään ehkä kiertelemään kirppiksiä.

Ja myös maaliskuu on ihan pian, mitä on kertakaikkisen vaikea tajuta. Sehän tarkoittaa jo kevättä ja kaikkea. Eiei, en voi tajuta. Ja maaliskuun loppupuolella minulla olisi mahdollisuus lähteä Suomeen viikoksi. En vielä yhtään tiedä lähdenkö.

Oii, kuuntelin Clashia tänään ja onpas se vain niin jotenkin ihanan leppoisaa musiikkia. Nyt soi päässä ne kaikki biisit.

How do you know that you're right?

Tänään leikin barbeilla, ostin muistivihon ja sönkötin huonoa englantia. Ja on ihmeen jaksamaton olo ollut. Toivottavasti en ole tulossa kipeäksi.

Sain eilen tekstiviestin yhdeltä opettajalta sieltä yläasteelta, missä tein sijaisuuksia viime syksynä. Se kysyi, josko minulla olisi ensi kuussa taas mahdollisuus tulla sijaistamaan. Minulle tuli todella paha olo, kun tajusin, etten pääse. Harmittaa. Täällä oloni takia missaan miljoonat bileet, kavereiden 20-vuotissynttäreitä, suomalaisen vapun ja juhannuksen, Anti-Flagin keikan ymym. enkä näe perhettäni tai ystäviäni. Näistä mikään ei harmita lähellekään niin paljoa kuin se, että en pääse opettamaan matikkaa yläasteikäisille teineille. Mahdan olla hullu.

Yritin ajatella kaikkia huonoja puolia, mitä siinä yläasteella sijaistamisessa on. Yritin ajatella niitä "Vittu mikä ämmä" -kommentteja ja kesken tunnin päättömästi juoksentelevia ADHD-tapauksia. Sitten ei harmittanut enää niin paljoa, mutta vähän silti.

Päädyin taas kerran samaan ajatusketjuun kuin monta kertaa aiemminkin. Ihan selvästi, sen pienen saamani kokemuksen perusteella, opettajan työ tuntuu niin omalta. Se tuntuu työltä, joka sopisi minulle kaikkein parhaiten. Siinä on jotain. No, minulla olisi opiskelupaikka yliopistossa, matematiikan laitoksella. Opiskelupaikka, josta valmistuttuani pääsisin opettamaan matikkaa yläasteikäisille. Opiskelupaikka, josta valmistuisin tämänhetkiseen unelma-ammattiini. MUTTA, jostain syystä en siellä viime syksynä oikein kyennyt käymään, ja se tuntui kaikkea muuta kuin omalta jutulta. Ahdisti ja oli paha olo.

Ehkä aloitin väärällä asenteella, väärään aikaan, väärässä mielentilassa. Ehkä se sujuisi paremmin vaikka ensi syksynä. Silti pelkkä ajatuskin siitä, että astuisin jalallani sen rakennuksen luentosaliin, ahdistaa paljon ja saa voimaan pahoin. Pieni ongelmatilanne.

En haluaisi miettiä noita asioita täällä. Tännehän nimenomaan lähdin pakoon, ottamaan etäisyyttä ja pitämään mietintätaukoa ja aikalisää. Mutta pakostihan tuo tulee mieleen vähän väliä. Ja eikö "mietintätaukokin" tarkoita sitä, että pitäisi miettiä. :D

Ja plaah. Siellähän se kaikki taas odottaa, kun kesällä palaan. Valintoja ja vastuuta. Tai ehkä mahdollisesti kaikki selveneekin. Kuka tietää. Eilen itketti, mutta tänään olen taas paljon optimistisempi.

Ja nyt menen vierailemaan jääkaapilla. Vanukas voisi maistua hyvälle.

What's the consolation prize?

Ostin tänään alusvaatteita, ripsaria, kokis zeroa (!!), suklaata ja purkkaa.

Näin Zarassa Ramones-paitoja, ja olin vähällä ostaa sellaisen. Hetken mietittyäni tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Ensiksikin siksi, että omistan ennestään jo kolme Ramones-paitaa, ja toisekseen, minusta vähän tuntuu, että jos kyseisiä paitoja myydään jo Zarassakin, niin ne jotenkin kyllä menettävät osan statuksestansa.

Haluaisin ostaa takin. Sellaista kun en tällä hetkellä omista. Talvitakkini jätin Suomeen, ja täällä olenkin sitten käytellyt vain huppareita. Toisaalta, kun hupparillakin ulkona pärjää, niin miksi turhaa ostaa takkia. Toisaalta minusta taas tuntuu, että jokaisella ihmisellä pitäisi kai olla jonkinlainen takki. Plah.

En enää himoitse karkkia ja suklaata niin paljoa, pullamössöleipään olen pian kyllästynyt, on ikävä äitiä ja ärsyttää tavattomasti kaupoista vaihtorahana saatavat yksi- ja kaksisenttiset. Ja kielikurssilla on aika puuduttavaa.

Bite my lip and close my eyes..

Eilen vietin lähes koko päivän kaupungilla kierrellen. Tällä kertaa en tosin ollut yksin, sillä vallitsevasta epäsosiaalisuudestani huolimatta olen tutustunut pariin mukavaan tyttöseen. Heidän kanssaan mentiin vielä illalla baariinkin, ja olipas mukavaa.

Palapeli on melkeinpä valmis ja Please Kill Me:n luin eilen loppuun. Pitääpä siis pian hankkia jostain lisää kirjoja tai muuta tekemistä. Tai no täällä talossa on onneksi aika paljon kirjoja, joita voisin lukea. Ja ihan hyviä leffojakin ja kaikkia kivoja piirrettyjä, joita katsellessa saa varmasti hyvin aikaa kulumaan. En tosin tiedä, mikä telkkuani oikein vaivaa, sillä parina viime kertana, kun olen jotain siitä katsellut, niin äänet katoavat aina välillä kokonaan. En tiedä, miten kärsivällisyyteni kestää, jos tuo vika aikoo ilmaantua jatkossakin.

Minun tekisi mieli piirtää.

I'm just trying to do my jig-saw puzzle.

Meillä oli kielikoulussa viime kerralla sellainen pieni testi, ja saimme ne tänään takaisin. Sain siitä täydet pisteet! Ei sillä periaatteessa ole mitään merkitystä mihinkään, mutta omaa mielialaani se nosti aivan tavattomasti. Etenkin, kun vielä katselin vähän muiden pisteitä, niin siellä oli monilla vain puolet oikein. Eli minun ei tarvitse enää tuntea itseäni muita huonommaksi.

Löysin varastohuoneesta tänään 1000 palaisen palapelin. Uijui, olen niin innoissani aloittamassa sitä vielä tänään. Palapelifriikki-minäni ei malta odottaa. Kiertelin myös viime lauantaina lelukaupoissa (kyllä, rakastan niitä, ja saisin niissä aikaa kulumaan varmaan tuntikaupalla), ja yhdessä oli paaaljon aivan tajuttoman ihania ja suht isoja palapelejä. Vaivoin sain itseni ulos kaupasta ostamatta yhtäkään. Milläs täältä sitten kesällä kuljettelisin suuria ja painavia 3000 palan palapelilaatikoita Suomeen. Onneksi nyt löysin täältä talosta tuon yhden, niin maltan unohtaa ne kaupan hyllyllä kutsuvasti odottelevat yksilöt hetkeksi.

Sweet & Sour.

Whuhuhuu! Kävin tänään lenkillä. Eihän se pitkä lenkki ollut, mutta ajattelin kokeilla, miten tuo juokseminen sujuu. Ihan hyvinhän se sujui. Ajattelin, että voisi ihan tosissaan alkaa käydä lenkillä vaikka pari kertaa viikossa. Tunnen itseni kuitenkin sen verran hyvin, että suhtaudun aika epäilevästi siihen, että saanko tosiaan aikaiseksi. Mutta katsellaan nyt.

Olen kyllä muutenkin tehnyt jo aika suuria parannuksia elämäntapoihini täällä. Olen ollut baarissa vain yhden kerran, olen nukkunut säännöllisiä ja tarpeeksi pitkiä yöunia ja syönyt oikeaa ruokaa päivittäin. Ja kyllä tunnen itseni iloisemmaksi, pirteämmäksi ja parempivointiseksi.

Tänään käytyäni lenkin jälkeen suihkussa kello oli vasta vajaa kaksitoista. Olin nukkunut niin pitkään kuin nukutti, juonut teetä kaikessa rauhassa, lukenut vähän ranskaa ja käynyt lenkillä ja suihkussa. Ennen tänne lähtöä Suomessa minulla ei ollut koskaan toivoakaan selvitä sängystä ylös ennen kahtatoista. Hassua.

Pudotin tänään vesikannun lattialle ja voi että minua hävetti. Siinä sitten kuivailtiin perheen äidin kanssa lattiaa hyvä tovi. No, vahinkoja sattuu..

Eilen kuljin bussilla tuon 4v pojan kanssa. Olin ensimmäistä kertaa aivan superiloinen siitä, että olemme suomalaisia ja muut eivät täällä ymmärrä mitä puhumme. Poika nimittäin lauleskeli kaikenmaailman pissikakka-lauluja eikä lopettanut, vaikka yritin sanoa.

Katselin eilen The Da Vinci Code -leffan, ja eipäs se kovin kummoinen ollut. Muistan, kun luin sen kirjan aikoinaan, kun kaikki sitä hehkuttivat, ja olin siihen vähän pettynyt. Juoni oli jotenkin kökkö ja kerronta ja lauserakenteet vähän ontuvia (tosin en vieläkään tiedä, pitäisikö siitä syyttää vain suomentajaa, vaiko myös kirjailijaa). Päätin kuitenkin antaa tuolla elokuvalle mahdollisuuden, mutta eihän sekään vakuuttanut.

Vein myös eilen kortit postiin, jee!

Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen ihan yksin täällä talossa. Otin äsken piiitkän kylvyn ja laitoin tiski- ja pyykkikoneet päälle, ja nyt vain datailen tässä rauhassa. Parhautta. Ihana tunne, kun saa olla aivan rauhassa.

Kävimme tänään aamulla kunnantalolla ilmoittamassa minut kirjoille. Kävelimme sinne perheen äidin kanssa, ja siinä olikin hyvä hetki jutella. Vaistosin, kuinka keskustelu siirtyi vakavammaksi tilannekatsaukseksi, että "miten on mennyt" jne. Odotin vähän kauhuissani, että mitä sieltä tulee. Mutta, hän olikin sitä mieltä, että kaikki on mennyt huippuhyvin, ja oli oikein yllättynyt, miten keittiökin on aina niin siisti ja tavarat oikeilla paikoillaan. Olin kovin otettu näistä kehuista.

Sitten se kyseli vähän minun ensi syksyn suunnitelmistani ja vihjaisi ohimennen, että voisinhan minä heilläkin jatkaa vielä syksyllä. Eh, on ehkä vähän liian aikaista miettiä vielä sinne asti. Eihän ajatus periaatteessa yhtään hullumpi ole, mutta kouluunkin voisi takaisin mennä tai sitten lähteä jonnekin ihan muualle maailmalle. Mutta onneksi tässä on vielä aikaa, en todellakaan haluaisi nyt suunnitella elämääni vielä niin pitkälle. Pitää sitten kesällä katsella, että mikä fiilis. Tällä hetkellä aion miettiä tasan tarkkaan vain sitä, että mitä karkkia ostaisi tänään kaupasta. ^^

Are you feeling like a social tool without a use?

Sain äsken kuulla asian, joka järkytti minut aika pahasti. Eräs (miespuolinen) ystäväni on alkanut seurustella. Yritän olla iloinen hänen puolestaan, mutta en oikein ainakaan nyt heti pysty. En ymmärrä miksi, mutta tuntuu vain kamalan pahalta. Tuli vain jotenkin tyhjä ja paha olo. En usko, että se mustasukkaisuudesta johtuisi, sillä en ole koskaan osannut ajatella välillemme muuta kuin ystävyyttä. Argh, ei minusta saisi tuntua tältä. No, ehkä tämä on vain jokin hetkellinen hämmennys, joka menee ohi.

Yksi toinenkin kaverini on ilmeisesti törmännyt johonkin kivaan tyttöön, jota tapailee tällä hetkellä. Se ei tuntunut niin pahalta, mutta ei erityisen hyvältäkään. Umh, miksi en osaa olla iloinen toisten puolesta? Ei sillä, että heille itselleen mitään negatiivista sanoisin, tottakai sanoin olevani iloinen ja hieno juttu, ja yritän tosissani ajatella niin. Mutta..

Päätin tänne lähtiessäni, että en halua täällä mitään minkäännäköisiä ihmissuhdesäätöjä tai mitään sinne päinkään. Jotenkin tuntui, että olin niin täynnä sellaista kaikkea. Mutta nyt jo huomaan ajattelevani, kuinka kivaa olisi olla jonkun lähellä ja halia ja sellaista. Tuntuu, että on ikävä jonkun ihmisen viereen. Miksi ihmisen pitää olla tällainen? No onneksi tunne ei ainakaan toistaiseksi ole kovin vahva, vaan tulee esille vain hetkittäin. Ja ihan normaaliahan se kai on.

Mutta muuten ihan hyvää. Kirjoitin tänään kortteja ja puhuin äitin kanssa puhelimessa. Ja kävin ulkona puistossa kävelemässä ja otin valokuvia. Tiudiu, tykkäilen kyllä kovasti olla täällä, vaikka tänään tulikin ensimmäistä kertaa vähän ikävä Suomeen. Tai ei todellakaan Suomeen, mutta kaikkia ihmisiä. :)

Going "straight" will get you nowhere.

Hah, kävin tänään taas eksyilemässä kaupungilla. Olen jotenkin niin tottunut siihen, että Suomessakin eksyn alinomaa (olemattoman suuntaivastoni ansioista), joten en taaskaan osannut stressata yhtään, vaikka ainakin tunnin harhailin täysin päämäärättömästi tietämättä ollenkaan, missä päin kaupunkia liikuin. Luotin siihen, että taas kerran tuurilla päädyn paikkaan, josta osaan sitten suunnistaa haluamaani paikkaan / kotiin. Ja niinhän siinä kävi. Löysin itseni viimein paikasta, jonne oikeastaan olin alunperin kai halunnutkin. Ja näinpähän samalla vähän kaupunkia.

Ostin muutamia kortteja. Se on jo hyvä edistys. Enää pitää vain kirjoittaa ja lähettää ne. Sitten kävin syömässä jossain kebab-paikassa JA tilasin ruokani ranskaksi! Wuhuu, olen niin hyvä. Join siellä tavallista kokista ja kylläpäs se maistuikin oudolta, mutta hyvältä. Kun olen tässä kaksi viikkoa juonut lähes päivittäin kokis zeroa.

Eilen minun piti laittaa lapset nukkumaan, kun nuo vanhemmat menivät jonnekin illanviettoon. Huh, kylläpäs se olikin työlästä. Puolitoista tuntia vierähti siinä nopeasti, ja sen jälkeen olin itsekin jo aivan valmis painumaan sänkyyn.

Je suis une fille au pair.

Stressasin turhaan eilen kielikoulua. Siellä olikin ihan kivaa. Olin jo melkein jopa ihan mukana. Se opettajakin kehui minua monta kertaa! No, ehkä siksi, että se kuvitteli edelliskerran perusteella, että olen joku aivan vajari, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanaakaan ranskaa, ja nyt yhtäkkiä taivuttelinkin epäsäännöllisiä verbejä ihan oikein. (Eh, en itsekään tiennyt osaavani niitä enää, mutta jostain takaraivosta ne vielä tulivat ihan itsestään.)

Tänään onneksi viimeinen päivä tätä viikkoa. Lapset leikkivät äsken mielikuvitusystäviensä(?) kanssa. Olin vähän hämmentynyt, mutta mikäs siinä.

Nyt voisin mennä suihkuun ja sellaista ja sitten vaikka leikkiä.

Velvollisuudentunto on silkkaa estoisuutta.

Lapset ovat olleet tänään aika levottomia. Huh. Mutta nyt onneksi rauhoittuivat maalaamaan vesiväreillä. Itse kyllä istun tässä vieressä ja seurailen kauhuissani tilannetta. Onneksi vielä toistaiseksi väriä on vain lähinnä papereissa eikä vaatteissa, pöydällä tai lattialla.

Olen lukenut täällä ahkerasti jo kauan aikaa sitten aloittamaani kirjaa Please Kill Me. Olen taas aivan totaalisen ihastunut niihin kaikkiin siinä esiintyviin henkilöihin. Haluaisin niin olla kunnon 70-luvun sekopäinen narkkarimuusikko!

Sitten asioita, joiden takia olen aivan rakastunut Belgiaan:
- täällä on älyttömän paljon älyttömän hyviä suklaita! Ah, ihanuutta.
- täällä on ihanaa pullamössöleipää! Voisin syödä vaan sitä ja siihen päälle superhyvää juustoa PAKSU viipale.
- täältä saa Fante Lemonia, joka on ehdottomasti ykkössuosikkilimuni.
- täällä on baarit auki johonkin aamuseitsemään! Eli ehtii bilettää ainakin.

Eli kesällä täältä tulee takaisin alkoholisoitunut ja 100kg lihavampi tyttö. ^^

Väliaikatiedoite: Ehdin iloita liian aikaisin. Tämä koko huone on aivan maalissa, lisäksi vesikuppikin ehti kaatua jo kerran, joten siivottavaa riittää. Ärsyttää tajuta, että nyt minä olen se tylsä aikuinen, joka käskee olemaan varovainen, ja joka toruu, kun tulee sotkua.

Sain tänään kortin Suomesta. Niin mukavaa kuin se olikin, niin samalla myös ahdistava muistutus siitä, että minun pitäisi lähtellä kortteja, kirjeitä ja maileja ihan liian monelle ihmiselle. Olen huono ihminen, kun en saa aikaiseksi.

Ugh, tänään kielikurssille.

Life goes on.

Olen taas väsynyt. Tänään leivoin jopa perunarieskoja muiden hommien lisäksi. Kylläpä joku saa minusta hyvän vaimon joskus! Mutta tykkäilen kyllä. On ihan mukavaa tuntea väsymystä ja uupumusta siitä, että on oikeasti tehnyt jotain. Suomessa kun tuli pitkän aikaa vaan lojuttua tekemättä mitään.

Maanantainen kielikurssitunti oli karmiva. Menin kurssille, joka on alkanut jo viime syksynä ja olin siellä aaivan pihalla. Olenhan minä lukenut ranskaa viisi vuotta peruskoulussa, mutta tuntuu, että olen unohtanut kaiken. Toivottavasti kuitenkin edes osa palautuisi tässä mieleen pikkuhiljaa, niin olisin jollain tavalla kärryillä siellä kursilla jatkossa. Stressaa taas mennä sinne huomenna.

Eilen sain yllättävän iltapäivävapaan kahdesta eteenpäin. Olin niin innoissani, että päätin lähteä kaupungille kiertelemään ja ehkä shoppailemaan. Saapuessani keskutaan tajusin kuitenkin, ettei minulla ollut hajuakaan, missä päin ostoskatu oli. Harhailin ihan eksyneenä ympäriinsä ja meinasin jo luovuttaa, kunnes sitten näin erään levykaupan, jonka avulla osasin suunnistaa. Päästyäni lopulta ostoskadulle tajusin olevani erittäin väsynyt, joten en jaksanut kierrellä edes kunnolla. Mukaan tarttui silti pari vaatekappaletta, joista olen oikein iloinen. Punaiset farkut, valkoinen paita/mekko ja WWF:n "We Save the Planet" -t-paita.
Ruokakaupassa meinasin (väsymyksestä johtuen) alkaa itkemään, kun en heti löytänyt Fanta Lemonia ja sipsejä. Onneksi kuitenkin pienen kiertelyn jälkeen löysin, ja kanssaihmiset säästyivät itkunpurskahdukseltani.

Tänään olikin taas kylmempi päivä, vain noin +5 astetta. Kun tässä ainakin viikon verran oli reilusti päälle 10 asteen. Kyllä tämä sää Suomen säät voittaa mennen tullen. Ah, tunnen aina suurta sisäistä iloisuutta, kun tajuan olevani pois suomen ankeudesta, sateista ja loskasta. En ikävöi.

Aikuiset eivät laske liukumäkeä.

Tultiin äsken leikkipuistosta. Siihen reissuun meni noin neljä tuntia. Olen niin väsynyt. Kohta pitäisi lähteä kielikoululle, erittäin kiva mennä sinne heti ensimmäisellä kerralla näin uupuneena. No ehkä tästä vähän piristyy.

Lupasin lapsille, että mennään huomennakin puistoon. Toivottavasti silloin malttaisivat lähteä vähän aikaisemmin kotiin, niin emme kaikki olisi niin väsyneitä tullessamme kotiin. Heh.

The Beginning.

Aloitanpa blogin, että voin jonnekin kirjoitella kaikkea turhaa.

Suomessa alkoi ahdistaa liikaa ja opiskelu ei sujunut, ei sitten ollenkaan. Noin kuukausi sitten sain ajatuksen lähteä sieltä vähäksi aikaa pois. Se tuntui kaikessa äkkinäisyydessään kovin hyvältä ajatukselta. Mietin vähän eri vaihtoehtoja, ja keksin, että aupair-homma voisi olla minun juttuni. Sitten kaikki etenikin kovin nopeasti ja nyt olen reilun viikon täällä Belgiassa ollut aupaireilemassa. Mennyt ihan uskomattoman nopeasti tämä aika. Ja tähän mennessä onneksi vaikuttanut siltä, että kyllä täällä viihtyy.

Tänään olen syönyt hyvää kanaa ja frittejä ja jäätelöä ja suklaakastiketta. Ja rakentanut pahvilaatikosta nukkekotia ja saanut pusun 4v pojalta. Mukavaa siis. Ensi viikosta tulee ehkä vähän rankka, kun lapsilla on lomaa ja olen niiden kanssa päivät kotona. Mutta kaipa siitä selviää.